-  Pirkko. K. Koskinen on kuollut syöpään (5v.vakavana, kuuli telkkarista)

- mä luulin, että sairauksiin kuoltiin vaan ennen vanhaan, kun ei ollut lääkkeitä.  (pohdinnan  surullista jatkoa)

Seuraavana päivänä kevyempi teema:

- sit toi isoveli varmaan pelaa mun kanssa, kun mä kuolen vanhuuteen (5v. traagisena)

  Täpötäydellä  sairaalan  parkkipaikalla  pörrätessämme saimme "sedältä" paikan ja hänen parkkilippunsakin . Joku aika sitten  jäimme autolla vähän kiinni,  ja toinen  "ihana mies"  tuli  iloisesti auttamaan. On ne ihmiset (miehet) vaan niin ihania välillä. 

 - Tuleeks tosta kissasta enää ikinä samanlaista kuin ennen? (5v.)

                            (5v. on  huomannut, että kisulla on juoksuaika)

                            "hulahula-asento" (5v. kuvaus  kissasta)

 - mitä tarkoittaa uskonnonvapaus (keskustelua uskonnon kokeesta)

- no Zeuksen salamat (5v.)

- mikä on kansankirkko (keskustelu jatkuu)

- se tarkoittaa  Kansankirkkoa (5v.)

  Veden seassa pesuainetta ja etikkaa= silmätipat 5v. mielestä

 - höh, tossa laulussa kyllä narrataan  (5v.)

- ai miten niin?

- no ei se aurinko laske puiden taakse vaan ilmassahan se on. (5v)

"Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää..."

Aurinko laskee puiden taakse ja saa taivaan punertamaan.  Tässä nyt joku menee pieleen, voi lauluntekijä voivoivoi. Aika söpö laulu kyllä, vaikka 5v. tuomitsi. 

- Onko sun lasi muuten puoliksi täysi vai tyhjä? (äiti ja 5v.)

- mun lasi on rikki. (isi)

- onhan sulla silmälasit!  (5v.)

VALMISTA KAPU!            (5v. isille asiassa kuin asiassa)

- toi yksi juontaja kysyi telkkarissa, kummasta luopuisit mieluummin, seksistä vai facebookista. (11v.)

...mulle toi olis aika vaikee kysymys, koska en välitä kummastakaan yhtään... (11v. jatkaa)

 RUUMIINOSAPALLO

- Ei tää ole jalkapallo (11v. ojentaa 5v. pallonheitossa)

- se onkin takapuolipallo (5v.)

- Tää pallo on märkä (11v)

- ei ehkä olis kannattanu pestä käsiä (5v. syyllisenä)

 5v. sai uudet luistimet, pyysin 11v. ottamaan kuvan. Hän teki työtä käskettyä ja kuvassa oli hieno 5v naama. Pitää näkyä luistimet, huomautin. Seuraavassa kuvassa oli sitten luistimet. Ethän sä sanonut, että pitää näkyä naama. (11v) Missä porukassa sorvatar elää? 

- matkaan menneisyyteen

(5v. ahdistuneena,  kun Putous pätkii)

- Simo unelmoi siitä, että pääsisi karkuun ja saisi pyydystettyä strutsin. (5v.)

- Eikö yhtään pienempää? (äiti)

- Kobra olisi liian vaarallinen. (5v.)

  (Opettaja 11-vuotiaan aineesta. 11v. sai kympin ja voi, mami on onnellinen  "pikkuisesta", pikkuisesta kirjoittajapojastaan. )

- Tiedätkä, mitä tarkoittaa, kun sukupuusta on pudonnut oksa? (viisivuotias)

- no mitä (äiti)

- sitä, että joku on kuollut. (viisivuotias)

- oletko kiitollinen sormikkaista, jotka sait? (äiti)

- olen kiitollinen sitten kun pakkaset tulevat (11v)

- moi Sanna!    (viisivuotias tekee kiusaa velipojalle)

 Sorvattarella on   aihepulaa, sorvatar rakastaa edelleen kirjoittamista ja kirjoittaa  pitkän tarinan mielellään. Kompastuskivi on Aihe. Niitä joskus löytyy tuosta vaan...  Nyt on köyhää, niin köyhää aiheiden suhteen, luovuus on vessassa ehkä.   Jos joku keksii hyviä aiheita, niin voi kommentoida (hymiö kirjallisena, koska sorvatar ei niistä edelleenkään tykkää, vaikka hienosti  ymmärtää).

Onneksi tuleva viisivuotias sentään kommentoi joka päivä niin paljon, että niistä voisi pitää oman bloginsa. 11v. on myös niin sarkastinen kaveri, että huh, kehen se on tullut. Halusimmeko tätä, ja Mitä 11v. sanoo parin vuoden päästä  Meistä...

 Simo kommentoi miau.  Ja me juoksemme, jotta sen olisi hyvä. Miau.  Juttuja siis tulee jatkossakin...  Laatu toteutuu tai etsii itseään. 

Lapsiperheen totta: Hirveä Pamaus ja kuuluu nopea  "ei mitään tapahtunut"- kommentti. Molemmat lapset ovat toteuttaneet tätä. Yleensä aikuinenkaan ei kaipaa kummastelijaa, kun kaikki menee pieleen, repeilee ja rikkoilee, vaikka yritys on hyvä... 

- Sulla on kyllä tosi outo huumorintaju. (11v. äidille)

- Auttaaks toi jotain, kun sä puhut englantia? (11v. äidille, joka "kiljuu" nelivuotiaalle I don`t know.)

- miten pilvet syntyy? Miksi pihka kovettuu vedessä? Mitä aineita ihmisessä on?  Miten salama syntyy? Mitä sähkö on? Jos vesi ja laava sekoittuu, syntyy smaragdi, montako astettä lämmin laava on... Jne. 

Eräänä päivänä susi kuoli,

kaikki sanoivat hyvä:

susi oli vienyt vasikoita kylässä.

Nälkäänsä 

hän sanoi varovasti.

Kaikki hymähtelivät lapsille,

susi juoksuttaa henkihieverissä yöllä

voi viedä koiriakin.

Hän sai katsoa, kun poliisit tulivat:

kolme vasikkaa makasi maassa kuolleena.

kärpäset lentelivät ruhon silmän ympärillä

Hän mietti, miltä vasikoista oli mahtanut tuntua,

kun ne juoksivat yöllä pakoon

eikä kukaan kuullut niiden huutoa.

Susi oli vaaninut niitä kauan

hyökännyt kimppuun juoksutettuaan

purrut kaulaan ja jättänyt saaliinsa siihen kauhistuneine silmineen,

ampua se pitäisi sanoi vanharouva.

Poliisi hyssytteli ja sanoi, tiedätte itse mitä teette, mutta Hiljaa.

Olikohan se vanha susi

Se on niin ilkeetä, kun kiduttaa, miksei tapa suoraan kerrasta 

sanoi joku.

Hänen tuli paha mieli suden puolesta

eläinhän se on

vasikat olivat jo mennyttä, mutta lammasta hän ei antaisi,

papereita täytettiin

Kuollut vasikka tuli uniin.

Ihminen on se,joka oikeasti kiduttaa kauan ja tarkoituksella

eikä tee sitä vain nälkäänsä tai lihaa  valmistaakseen,

lohdutti viisas aikuinen.

Ei kannata liikaa surra

susi menee menojaan

ei se paha ole.

Hän katselee ikkunasta ja toivoo

mene jo susi,

mene kauas erämaahan sinne minne sinä kuulut

vanha susi odottelee jo kuolemaa

Löysin edelleen arkistoista tällaisen jutun, niin tulkoo nyt tämäkin tänne. Lapsuudessani (olen n. 4-5v) susi tosiaan tappoi meiltä vasikoita ja muistan   pikkutyttönä katselleeni niitä ja poliiseja, jotka kävivät toteamassa tapahtuneen.  Muistan myös katselleeni metsää ja miettineeni, onko susi siellä ja olleeni huolissani ulkona yöt olevasta koirasta. Sekä siitä sudesta ja vasikoiden tuskasta, kun yöllä olivat yrittäneet karkuun.  

- minä haluaisin tappaa isona hirven (nelivuotias)

- ai

- niin sitten, kun on hirvenmetsästyskausi

-  sinun pitää opetella sitten ampumaan ja liittyä johonkin seuraan (äiti)

- ja mä haluan, että se kuolee sitten silmät AUKI (nelivuotias)

-  ai, niin kyllä se voi kuolla silmät auki ja siitä saa hyvää lihaa. (äiti)

- minä haluan laittaa sen  pään sitten seinälle!  (nelivuotias)

(tässä selviääkin, miksi pitää olla silmät auki, kun kuolee, nelivuotias on nähnyt peuran pään koristeena seinällä, hän siis haluaa samanlaisen itselleen. )

 Pitkästä aikaa vilkaisin laskuria... Moni on näitäkin juttuja jaksanut lukea. Ihmisparat. Tai onnelliset sellaiset. 

. MUUTEN, mikä on hautausmaa?(nelivuotias)

- haluatko nähdä sen kuvan? (äiti selitettyään)

- juu, haluan, haluan

- no tässä (netti auki)

- missä ne hämpynseitit on?

- jaa mitkä?

- no ne hämpynseitit, niitä on hautausmaalla. (nelivuotias)

- Tiedätkö muuten, mistä maailman suurin rukoilijasirkka sai nimensä? (nelivuotias)

-  no en

- siitä, kun se on maailman suurin rukoilijasirkka. (nelivuotias)

 - minä olen vähän kipeä (nelivuotias)

- ai, mikä sulla on kipeä

- kurkku ja aivolisäke

- kuka on siis kaikkein kaunein...

                       Karua ja ankeaa tämä kuninkaallisten morsiamien ulkonäön ja pukujen vertaileminen ja siitä Äänestäminen. Toki ovat                                ruotimiseen tottuneet, mutta  onhan hääpäivä hääpäivä. Ja sitten tämä, kuka On raskaana ja kuinka nopeasti, saiko joku keskenmenon tai onko jollakulla vaikeuksia saada lapsia nuoruuden anoreksian tai vastaavan takia...   (äiti)

- onko teidän autossa peräkoukkua?

- ei, meidän autossa on pakoputki (nelivuotias)

TULEVAISUUS

- mikä on tulevaisuus? (nelivuotias)

. no, se on sitä, että kun sä kohta menet vessaan. Sitten, kun sä oot käynyt vessassa, se on menneisyyttä (yksitoistavuotias)

- hei sä valitat aina, sellaisista asioista, joissa me ei voida mitenkään auttaa sua. Valita sellaisesta, missä me voidaan auttaa. (yksitoistavuotias antaa elämänohjeita nelivuotiaalle)

- miks sä luulet, että muuttuisin murrosikäisenä täysin? (yksitoistavuotias ei  ala  kertomansa mukaan polttaa koskaan tupakkaa tai käyttää huumeita)

- no, joillain voi joskus mennä kaikki pieleen murrosiässä.(äiti)

- ai niin kuin sulla vai (11v.) 

MITÄ NÄISTÄ VOI HEITELLÄ?

 LENTOPALLOA

JÄÄTELÖPALLOA

KOOKOSPALLOA (PÄHKINÄÄ)

MAAPALLOA

POLTTOPALLOA

HEDELMÄPALLOA

nelivuotiaan vitsi, tarkensi itse tuon pähkinän. Siitä vaan tarkistamaan omat kyvyt. ..

-mitä tarkoittaa lahjakas?

- se on onnellinen ja sillä on paljon lahjoja. (nelivuotias)

- miksi valaita pyydetään, vaikka ne on rauhoitettu? (nelivuotias ja moraali)

- miten puuman dna-ketju muuten menee?              (nelivuotias)

- entäs sitten aminohapot                 (jatkokysymys pitkän keskustelun jälkeen)

- en minä oikein muista tarkkaan

- mun mielestä ne liittyy proteiineihin (nelivuotias)

- ok (äiti)

- miks sä pelkäät pimeetä (äiti)

- jotkut ne vaan Kehittyy pelkäämään pimeetä. (nelivuotias)

                         ja tähän kaikkeen  vaikutteita antanut vanha tuttu "olipa kerran elämä."

        Nelivuotias on  hyvin hyvin mukavuudenhaluinen  "maallisissa asiossa" kuten pukemisessa.

 Aminohapot kun  ovat paljon  mielenkiintoisempia. sekä esim. Poseidon ja muut jumalat. Muumiot ovat myös olleet kiinnostavia, Mitä on muumion alla, Mitä muumioille tapahtui,  Missä muumiot ovat nyt... ("Olipa kerran ihminen" on siis myös katsottu sydämellä.)

 - isi,sä et muuten osannut pienenä mitään.

- ai

- niin sä et osannut mitään

(nelivuotias  kannustavalla otteella)

 hetken kuluttua pieni tarkennus

                   - siis nollavuotiaana.

- Kun tulee vanhemmaksi, ei muista pienuuttaan.  (nelivuotias)

äiti toteaa, että ihan siiliksi ei kannata vanhemman veljen tukkaa leikata, vaikka olisihan sitä kiva silittää

         -ei siiliä voi silittää! Ainakaan selästä!

                       (nelivuotias)

- kunpa me ei tunnettaisi isoveljeä. (nelivuotias)

- tuliskohan meille ikävä, jos ei tunnettaisi? (äiti)

-ei  (nelivuotias)

- onhan isoveljessä hyviäkin puolia (äiti)

- ai mitä? (nelivuotias)

             nelivuotias on hyvissä väleissä isoveljen kanssa tästä huolimatta...

- miten egyptiläinen kobra on päässyt Keski-Afrikkaan ja mitä suistokrokotiili tekee, jos se näkee norsun?

- ai sulla on miesten hame (nelivuotias äidin minihameesta, ilmeisesti hameen pitää olla pitkä)

-HÖPSÖ!

      sanoo nelivuotias usein vanhemmilleen, varsinkin jos väitämme vastaan jossain nisäkkäisiin liittyvässä asiassa. Nelivuotias Tietää kyllä,  esim. että kaikki liito-oravat asuvat Ruotsissa.  Tai jos äiti leikkii "pehmolehmällä", joka on itse asiassa puuman Saalis, puuma on JUURI katkaissut  siltä henkitorven. Ei silloin voi liikkua.

- miks toi menee spermapaketin päälle? (nelivuotias seuraa luonto-ohjelmaa, joka käsittelee sammakkoeläimiä)

                      (isi yritti jotenkin kiertää, jolloin nelivuotias kertoi "sukupuoliaukosta")

nelivuotias on tietenkin huomannut, että "spermapaketti"-teema on vanhemmille vähän raskas, ja ottaakin asian joskus puheeksi selittäessään jotain lisääntymisestä.  Kiitos vaan  avaran luonnon setä. 

- miltä rakastuminen tuntuu ja miten se tapahtuu? (nelivuotias)

- olen käynyt joskus Saksassa. (äiti)

-  ai näitkö saksanpähkinöitä siellä.  (nelivuotias)

- haluaisin käydä Perussa ja Madagaskarilla. (nelivuotias tyyliinsä sopivasti)

 (kaikki te, jotka ette saa korttia minulta, lukekaa tätä blogia, ja riemuitkaa tästä huomion osoituksesta).

Nononono nyt meni vähän kriittiseksi, mutta olen parantanut Melkein tapani, ja olen jo Melkein ostanut pari korttiakin... Olen myös Melkein ystävällinen kaikille.  Joka tapauksessa ihmiset tarvitsevat Ystäviä. Blogin lukijoille toivotan aidosti (kaikille muille epäaidosti, hymiö kirjallisena)

YSTÄVÄNPÄIVÄN HENKEÄ

- hei, voisitko olla vähän hiljempaa (kymmenenvuotias pelaamassa, nelivuotias vieressä auttamassa)

-  Toki voin olla (nelivuotias)

- kohta, KOHTA voin olla VÄHÄN hiljempaa. (nelivuotias täsmentää)

- voisitko keksiä mulle jonkin vaikean englannin kielisen sanan (nelivuotias)

- vaihtoehtoja, vaihtoehtoja, vaihtoehtoja (kymmenenvuotias)

- ei, ei noista mikään ollut tarpeeksi vaikea (nelivuotias)

- äiti, ei veli tai isi keksinyt yhtään tarpeeksi vaikeaa (elämän kolhima nelivuotias)

- äiti, mitä kohtia muistat äsken kertomastani tarinasta

- tuota noin, hmmm. Se oli kyllä pitkä ja paljon asiaa. Mielenkiintoinen.

-mutta mitä KOHTIA muistat

- no joo tuota noin

(äiti taitaa lopettaa pedagogisen otteensa tälläkin saralla, "mitä muistat äsken koetusta"-tyyppiset kalahtavat omaan nilkkaan raskaasti  näemmä)

- onks vastauksii? (nelivuotias kysyi muuten vaan ohi mennessään)

- ei hirveesti (äiti)

- voisitteko opettaa mut kiroilemaan? (nelivuotias)

- kelpaako voi traktorin peräkärry  tai voi nenä? (vanhemmat)

- jos näet painajaisia, niin Älä hermostu

                                         opasti nelivuotias isoveljeä

- miksi sinä halusit kasvaa? (nelivuotias)

- no ei ollut oikein vaihtoehtoja, ensin olin vauva, ja siitä sitten lapsi jne, niin sitä vaan asiat menee...

- minä haluaisin olla aina yksitoistavuotias  (isoveli taustalla, elämä taitaa olla aika huoletonta siis, isoveli ei ole vielä yksitoista, mutta se päivä häämöttää. Mukavaa, jos lapsuus on mukavaa. Isoveli jatkoi vielä, että eikös lapsuus ole elämän parasta aikaa...)

- onko totta, että on sellaisia sairauksia, johon voi kuolla ilman uimista ja rokotusta (nelivuotias)

-  On. Sen takia rokotetaan. Jaa uimista, tuota noin

- niin, uiminen auttaa sairauksiin. 

- no joo kyllä tavallaan. 

- Minusta on hyvä, että minut on rokotettu (nelivuotias)

- oletko katsonut "olipa kerran elämää?" (äiti)

- olen. (nelivuotias)

- mitä kaikkia legendaarisia pokemoneja on olemassa? (nelivuotias)

nelivuotiaan mielestä vesi on sinistä, kymmenvuotiaan mielestä kirkasta:

- etkö tiedä, että vesi on sinistä?

- se on kirkasta.

- Tollo!  (nelivuotias)

- Ehkä tollo, mutta oikeassa (kymmenenvuotias)

- me nähtiin äsken jotain sinistä ja märkää, mitä se sitten oli vai!                       

 ( nelivuotiaan argumentointia, kymmenvuotiaan tyylillä)

Äiti lukee sattumalta Haitula-runoa nelivuotiaalle, kymmenvuotias valpastuu ja toteaa, " meidän koulussa kävi  joskus puhumassa toi, joka on tuon runon kirjoittanut."   Kääk, hän ei ole puhunut mitään asiasta. Kymmenenvuotias muisti kuitenkin ohjeen: lukekaa ja kirjoittakaa paljon.  

Täytyy arvostaa Kirsi Kunnasta, kun hän jaksaa kouluissa käydä. En tiedä, käykö paljon vai vähän, mutta joka tapauksessa... 

 Tähän blogiin löydetään silloin tällöin tällä, suomen kielen kermaan,   kielen kauneutta  ansiokkaasti osoittavalla,  "hakusanalla." Naureskelen sitä joskus, tuo ei ole sitä  ihan tavallisinta yleiskieltä, ja tämän blogin kirjoittajakin on niin kiltti ja "asiallista" kieltä käyttävä.

Tuo "paskamaha" löytyy eräästä vanhasta jutusta, aivan ensimmäisiä blogini juttuja, enpä näköjään  edes muista  sen otsikkoa, MIKÄHÄN SANA sekin voisi olla, "se on älypää, joka arvaa sen." Vanha tositarina.

 Tilanteen muistan kyllä.

 Hmmm. Jouluruno uupui tänä vuonna, uupuuko nyt ystävänpäivärunokin... Vielä on  tosin Tehokasta Aikaa keksiä se.  Kuten kuvioon sopinee, ystävänpäivävastaisuus on valttia täällä, mutta kortille on toisaalta aina tilaa, jos sellaisen haluaa lähettää.  Kuka vaan, kenelle vaan, mistä syystä vaan ja ennen kaikkea milloin vaan.

Miksi maapallo on pyöreä?

- että ystävyys voisi ympäröidä sen.

Opetti joku viisas aikoinaan.  (olikohan se oikeasti ellipsi tuo muoto)

- Sulla on noita kitaroita enemmän kuin laki sallii...

                         totesi nelivuotias isälleen.

                                       (Äitihän ei tiedä tästä mitään, kaikkea ne lapset keksivät...)

DIALOGI:

Tiedätkö, mikä on idiootti?

- no, en oikein

- se on sellainen, joka ei tunne edes T.Rexiä

-ai

- tai edes sen fossiilia

-paraneeko se idiotismi, jos kertoo,  mikä on t.rex?

- tai näyttää Oikean T.rexin.

- ai mistä me sellainen löydetään sitten?

- no aikaportilla, jos matkustaa.

-ok

-kaveri on laavapää

                          totesi nelivuotias isälleen,

(aluksi kai tarkoitti kaveri on LYHTYPYLVÄS, mutta ei saanut sanaista arkkuuaan auki tämän   sanan suhteen). Tylyä.

 NÄMÄ BLOGIN MAINOKSET.  Kai niihin pitää tottua.

Toivottavasti Myllyn paras on onnellinen, ja kaikki blogini kävijät syöksyvät ostamaan näitä tuotteita. Puhumattakaan itsestäni, kaapit täyteen vaan. Tiedän, että rahaa tarvitaan. Rahalla mainoksistakin pääsee tietenkin. Sekin tiedetään, olikohan reilu 17 euroa vuodessa, että saisi mainokset pois blogista. Harrastukset maksavat juu juu... 

                                      Jeh, Myllyn Paras on poistunut. Sanotaan nyt mainosmielessä vielä pariin kertaan, MyllynParas, Myllynparas, Myllyn Paras, myllyn paras, Paras Myllyn. 

Neljävuotias vastasi, kun häntä pyydettiin tekemään jotain:

                                                                     - en minä nyt ehdi, minulla on lapsuus kesken. 

Tietokoneajassa on myös jotain huonoa: nelivuotias totesi äsken automaattisesti, että katso sieltä tietokoneelta, elivätkö sauropodit sademetsissä. Tämä on aikaisemminkin koettu, kun roikkuu netissä tylsänä, toinen haluaa, että googletetaan jotain. Vuosi sitten taidettiin katsella junafilmejä: tavarajuna tulossa Porin Reposaareen, tai Ukko-Pekka saapumassa Lahteen jne.

 Äsken oli hauska aiheuttaa nelivuotiaan kanssa hämmennystä uimahallissa, unohdimme uimarenkaan pukukoppiin, ja onneksi huomasimme asian heti ulkona. Sanoin virkailijalle tiskillä, että näin kävi ja hän avasi portin, tullessamme luikahdimme hienostuneesti portin alta,  pari ihmistä katseli pitkään "uimahallipummeja", tehkööt perässä, jos uskaltavat:)  Lasten kasvatusta rehellisyyteen parhaimmillaan, hyi hyi pahat nykyvanhemmat... 

- Äiti, katsopas liitoraptoria, kun se on saanut kiinni esihistoriallisen lehtokotilon.

- juu, minä katson.

Olisikohan eettisesti väärin toivottaa pahaa uutta vuotta kaikille muille paitsi itselle?  Sorvatar jaksaa olla kiltti  eikä halua olla kriittinen toivotuksia kohtaan, ja otsikko pysyy. 

 Tampereen Ikeassa oli oikein ollut käsirysy, kun ihmiset  taistelivat halvoista lampaantaljoista. Ei ole helppoa, jos jää ilman halpaa lampaantaljaa,  aikaihmiselläkään joulun aikaan. 

  silloin tarvitaan Näkökulmaa.

Näin on sorvatar kirjoitellut lokakuussa viime vuonna. Tein hetken historiallista katsausta omaan blogiini. Onpas sitä paljon tullut kirjoiteltua... Joulurunon aika varmaan olisi taas tai sitten aikaisemmat joulurunot kelpaavat näinä Kierrätyksen aikoina. 

Kymmenenvuotias oli suuressa vilpittömyydessään ja viisaudessaan vastannut eräälle tytölle kysymykseen: olenko Edes Vähän Hyvännäköinen, että  "mksi sä tollasia kysyt?"

Miksipä todella? Tytöt, tytöt...  Ja liian aikainen maailma.  

Neljävuotias taas  kyseli, mitä strutsi voi tehdä hyeenalle. Toivottavasti se ei tee hirveästi mitään. Ainakaan jouluna.  Kyselin huvikseni neljävuotiaalta, mitä antaisimme naapurin mummolle joululahjaksi. Neljävuotias ehdotti Hyvää Mieltä. Kyselin, että mistähän sen hyvän mielen voisi saada. Neljävuotias ehdotti halausta ja pusua.  Neljävuotiaalla on ongelmana, että hän ei keksi, mitä haluaisi lahjaksi. Äiti lohdutti, että se EI ole huono asia. Eiköhän se joulupukki keksi jotain sopivaa niillekin, joilla jo paljon on, ei ole ehdoton pakko toivoa. Enemmän tätä nykylapset :).

- Huomenna, kun tämä lumi on sulanut, siis huomenna, sitten kun aurinko paistaa, pitäisi tulla lyhyt vesisade.

                  sanoo kevättä ilmeisesti  jo odotteleva nelivuotias. 

-jaa, mistä sinä tiedät, että se on nimenomaan lyhyt vesisade, kysyy äiti vielä.

- olen kattonut uutisista. 

- Oispa hyvä, jos  bensa loppuis, ja oliskin  jo PERILLÄ.

                  (tätä  me kaikki varmaan tässä tilanteessa toivoisimme, olisi hienoa myös muutenkin vaikeissa tilanteissa olla jo perillä)

- me asutaan oikeestaan Kiinan pääosassa, tää meidän koti on siellä

- ai, minä en haluaisi asua Kiinassa.

- en minäkään, todellakaan

. olispa kiva, jos meillä olisi meteorinmurtaja (neljävuotias)

- olisi todellakin (äiti)

joulupukki soittaa äidin puhelimeen.

- oletko muistanut kerätä lelusi

- olen, AINA

- oletko riisunut  reippaasti vaatteet ?

- olen, AINA

-oletko hoitanut kukkia?

- olen (tämä on liiankin  totta.      (äidin sivutoiminen huomautus))

- OK. Lahjoja siis tulossa paljon, paljon, paljon...

- tiedätkö, että anttosauruksia asuu kaikkialla maailmassa, ihan jokaisessa maassa?

- ai  jaa

- paitsi kolmessa maassa niitä ei asu.

- ai missä sitten ei asu?

- autiomaassa, erämaassa ja Ruotsissa

- haluatko vielä nähdä, kun puuma ja biisoni taistelevat

- totta kai

- asuuko puuma Afrikan vuoristossa

- no en minä oikein tiedä

- käytä omia aivojasi!

Versio yksi:

Heitit antiikkivaasin. Voisitko tulla nyt  viereeni istumaan? Älä katso minua  tyhjin silmin. En haluaisi nähdä arvokkuteesi karisevan. 

Taisit vihata vaasia todella

vai mitä?

Tragikoomista elämän taistelutantereilla on, että kuolemansyytkin kilpailevat keskenään.  Sanoi joku viisas tutkijalääkäri joskus ihan nuorista ihmisistäkin puhuttaessa. Hyvin sanottu. 

TOISINTO: 

(kertojana sivustajakatsoja, joka seuraa hoitajaa ja asukasta)

Mummo heitti antiikkivaasinsa lattialle, ja haluaa pois täältä heti. Hoitaja pyytää istumaan viereen, katselee tyhjiin silmiin. Avaavat yhdessä rasian. Pari narunpätkää, kiiltokuva, kynä, rahoja ja ikivanha mitali. Vieressä toinen vanhus, vauvanukke sylissään.

Mummon kohtalo on katsoa maailmaa tyhjin silmin. Puhua tyhjiä sanoja. Dementia. Hoitaja hermostuu, kun  mummo on levoton. Langanpätkä sormissa ja rasia tilpehööriä. Hoitaja näkee silmien välähtävän. Jotain jäi sanomatta.

Tämä on noin yksitoista vuotta vanha juttu. Alkuperäinen on ollut pitempi, jota olen kovalla kädellä lyhentänyt aikoinani. Nyt vuosien jälkeen katselen mietteliäin silmin tätä juttua. Tämä pohjautuu todellisuuteen, olen ollut töissä dementiakodissa lyhyen jakson, ja siellä tosiaan eräs mummo heitti yöllä arvokkaan vaasinsa säpäleiksi. Erästä  hoitajaa harmitti paljon, kun vaasia ei ollut poistettu, vaikka ennakkoaavistuksia  jo oli, että tällaistakin voisi tapahtua. Muistan myös  mokanneeni, kun sanoin eräälle mummolle, että kerma on loppunut, hain sitä kyllä jostain, mutta ei se enää auttanut: kahvia ja kermaa, kahvia ja kermaa, KAHVIA JA KERMAA, tätä hän toisti sen illan minulle kävellen perässäni, entinen opettaja. Muistan myös, että minulle sanottiin, että tee ruuaksi kesäkeitto. En ollut ikinä tehnyt kesäkeittoa, omasta päästäni sen tein, ja sitä keittoa kaikki mummot ja papat kehuivat vuolaasti... 

Neuvoo Jyväskylän poliisi ennen rallia.

                                    Tehkäämme niin, nyt ja aina. 

 Kerroin tänään lapselleni vitsin, ja kun mietin sen alkuperää, niin ensimmäistä kertaa olen kuullut sen lukiossa matematiikan tunnilla eli kerron nyt, mitä niiltä ajoilta muistan, erioten matikan tunnilta, derivointien ja vastaavien suhteen, on paljon hiljaisempaa muistissa:

- miten patologi rentotutuu?

- avaa tietenkin romaanin. 

- miksi sukset ovat naisia?

- ne käyttää siteitä. 

(Jos opettajani lukisi tämän, olisi varmaan ylpeä oppilaastaan... Mutta itsepä opetti nämä.  Hukkaan ei mennyt hyvä opetus matematiikan tunnillakaan. ) 

Sopivissa kohdissa voi myös sanoa, jos joutuu kotimaahan viittaamaan: Suomi, nyt en tarkoita imperatiivissa... Lähteenä sama.  Luokallamme oli myös eräs Usko, kun hän oli poissa, mikäs olikaan perusvitsi: teidän luokallanne on nyt Uskon puute. Hehheh. 

Tositapahtuma on myös seuraava: joku oli tehnyt ansiokkaan esitelmän, ja todellakin oli kirjoittanut kalvoihinsa "orgasmi" sanan "organismi"-tilalle, tahattomasti. Tässä olisi jo brittihuumoria, onneksi asianosainen selvisi tilanteesta hyvin, ujommalle olisi voinut olla nolompi, joku luokasta vielä kajautti asian ääneen, asianosainen ei huomannut itse tapahtunutta.

Hauska sattuma oli myös, kun naispuolinen oppilas, meni puhumaan terveydenhoitajalle evoluutiokivuista. Terveydenhoitaja oli ollut hetken hiljaa ennen kuin oikea termi oli löytynyt, evoluutiokipuja taitaa meillä kaikilla olla, eipä silti... Nyt alan jo huolestua omasta muististani, kaikki oleellisimmat ovat tallentuneet näköjään. Miksi en muista yhtä hyvin ablatiiveja ja attribuutteja tms.

Alakoulun pieniä muistoja, ja tekijänä kirjoittaja itse: opettaja näytti diakuvia, ja kysyi minulta, mitä eläimiä kuvassa on. Minulla oli toivottoman huono näkö, ja istuin takapenkissä tilanteessa, en voinut mitenkään tunnustaa, että en näe,  hätäpäissäni sanoin lopulta, että LEHMIÄ. Pitkä hiljaisuus, opettaja kysyi lopulta, onko TEILLÄ tuon näköisiä lehmiä. En tiedä vieläkään, mitä kirottuja elikoita siinä kuvassa oli, ja tajusiko hän, mistä  oikeasti oli kyse...  Joskus hän nappasi matikan vihkoni, kysyi tarkistaessaan, mikä numero jossain kohdassa oli, tietenkään en voinut kertoa, että en näe, kun hän piti vihkoa kaukana. Siinä sitten taas oli piiitkä hiljaisuus, etkä todellakaan saa selvää omasta käsialastasi, hmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmm. Varmaan mietti, että erikoinen, erikoinen persoona tuokin tyttönen.  

Minua ärsytti alakoululaisena se, että oli pakko aina ottaa iso annos ruokaa , niinpä tein "porkkanaraasteiskun", otin tahallani ihan vähän, ajattelin testata opettajaa, ja tulihan se sieltä: sitä porkkanaraastetta otetaan IHAN KUNNOLLA, ja minun nimeni, olin erittäin tyytyväinen, kun "voitin"  pelin, ja otin hirveän satsin sitä porkkanaraastetta.   Tästäkin voi näin vuosien jälkeen olla ylpeä. Muistaakseni tein tätä silloin tällöin, ja taisi kaverikin, opetus opettajalle. Jostain syystä tällä opettajalla oli sellainen "syödään paljon"-periaate, ei saanut ottaa esim. yhtä silakkapihviä tai yhtä perunaa tai yhtä kauhallista soppaa. Pienessä koulussa oli toki hyvää ruokaa, siitä ei valittamista sinänsä. Kerran eräs pikkutyttö oksensi, kun komennettiin syömään, ja tämän jälkeen taisi tulla jotain liennytyksiä.

... kannattaa keventää kaasujalkaa. 

Miksi?

Nuoret hirvet poukkoilevat hämärissä.

Työnnä kieli niin pitkälle ulos kuin pystyt kaula suorana.  Tee tätä parikymmentä kertaa tai niin kauan kuin jaksat. Tuloksia luvataan jo viikossa. Tämä oli niin hauska neuvo, että pääsee kevennykseksi sivulleni. Silmäpussit taas kuulemma lähtevät, jos painelee niitä kylmillä ruokalusikoilla ja naamarasva jääkaappiin, jos aamulla meinaa laittaa...  Rypsiöljy on huomattavasti parempi silmämeikinpoistoaine kuin kaupan litkut oman kokemuksenikin mukaan. Kauneudenhoito-osio olkoon tässä, eläköön elämä ilman kaksoisleukaa.

Ladon kolikoita puhelimeen

pariovet aukeavat

valkotakki näkyy

näen mistä on kysymys

odota vähän sanon luuriin

sekö on tapahtunut

hetki sitten

otan osaa sanoo hoitaja

nostan luurin ja nieleskelen

kuule

sun vaimo on kuollut

ja minun äiti

ei ole kiirettä enää

en ehtinyt

pyyhin sinappia hihasta

ranskalaiset maistuivat grillillä hyvältä

sillä aikaa hän lähti pois

tapahtuiko se rauhallisesti

kävelen käytävää pitkin

valkotakkisia tulee vastaan

huoneessa on vainaja

hänet siirretään kohta

kaunis mennyt elämä

mietin vielä ranskalaisia

me yritimme soittaa

vanha osastonhoitaja purkaa hätäänsä

väärällä hetkellä

kuule ei tässä hätää ole

katson häntä pitkään

minulta kuoli äiti

ymmärrä jo lähteä pois

hoitaja sytyttää kynttilän

vain elokuvissa tapahtuu näin

sankari myöhästyy minuutin

draamaa parhaimmillaan

tältäko se tuntuu olla ajassa mukana

kertoa miehelle

sun vaimo ei hengitä enää

hoitaja naputtaa olkapäätä

kolikko kuluu loppuun

saako hätänumeroon soittaa

itsehillintä pitää

hän kävi harmaaksi

sanoo hoitaja lempeästi

sairaalan käytävällä minä itken.

Loppusanat: Tämä runo on tositapahtuma. Olen todellakin myöhästynyt ratkaisevia sekunteja äitini kuolinvuoteen ääreltä. Olin soittamassa isälleni sairaalan kolikkopuhelimesta että olen paikalla, kun hoitaja käveli minua kohti ja hänen ilmeensä kertoi kaiken. Isäkin oli vielä puhelimen toisessa päässä. Kävin katsomassa äitiäni vielä huoneessa ja kun lähdin hiljalleen pois huoneesta, kaikki vastaantulevat hoitajat halasivat minua. Sekin on totta, että osastonhoitaja kailotti siinä vieressä tätä "me yritimme soittaa" ja muistan ajatelleeni hyvin rauhallisesti, että miksi hän ei lähde pois, kukaan ei syytä häntä mistään. Kaikille oli varmaan kokemus, kun siinä oli minuutista kiinni, etten ehtinyt huoneeseen. Hyvästit oli toki jo jätetty.

Poski on kylmä... Kosketan sileää ihoa kuin haurasta paperia. Tukka on vaaleanruskea ja ohut, silitän varovasti. Käännyn pois. Ei ole mummo. Aikuiset valehtelevat. Mustia jalkoja näkyy sivuilla: sukulaisia, eivät jouda seuraamaan minua. Huppu on päässäni. Näen valkoisen laverin reunan, käännyn vielä katsomaan. Kosketan uudestaan, valkoista kylmää, uskallan. Ei ole mummo, kuiskaan. Kukaan ei vastaa. Tyhmä veli ei vastaa, ei ymmärrä, että siinä on kuollut. Minäpä ymmärrän, mutta en usko, aikuiset valehtelevat. En kuole, vaikka kosken, menen vielä. Kuollutta pitää lohduttaa, ettei ole paha mieli, kun pitää maata, ettei se luule olevansa yksin, valkoisessa mekossaan ohuen peiton alla. Minun peittoni on paksu ja lämmin. Mutta mummo näyttää prinsessalta. Minulla on ruma ruskea takki ja ruskeat hiukset. Olen vähän lihava. Riski, sanovat aikuiset. Tarkoittavat lihava. Mummo on vaalea ja kaunis.

Illalla olin rukoillut: älä anna mummon olla kuollut, Jumala taivaassa, Taivaan isä, mitä vain. Isossa tuvassa oli ihmisiä. Puhuivat myöhään. Täti oli sanonut minulle, että mummo on kuollut. Valehteli. Mummo lähti ambulanssilla, paareilla. Sydänkohtaus, minä näin, viisivuotias. Piteli rintaansa ja meinasi kellahtaa pyörätuolista. Astiat jäivät tiskaamatta. Valkoinen purkki, kähisi mummo. Hae! Minä juoksin. Väärä purkki, vaikeroi mummo. Valkoisia purkkeja, en osannut lukea, katsoin, missä olisi punaista, minä tunsin värit jo.  Juoksin. Mitä teen, mummo kuolee  minun takiani. En löydä oikeaa purkkia. Ulkona on pimeää, kun juoksen, navetan haju on lämmin. Huudan.

Ambulanssi tuli, mummo halasi ja murehti sukkia. Mihin se niitä sukkia, mietin, sukkahousut jalassa, ruskeat, minulla oli vihreät. Olisin halunnut punaiset niin kuin kaverilla. Autossa on lämmin sanoi kuski.

Nyt täti oli murheellinen, kuolema vei mummon. Mummo rakasti minua eniten, varmasti rakasti. Minä olin mummon kulta. Minä! Vähän enemmän rakasti kuin veljeä. Enemmän minua kuin tätiä, vaikka oli tädin äiti. Itketti. Jumala lupasi, että mummo oli elossa, kun rukoilin. Aikuset valehtelivat, rumaa puhua lapselle valhetta. Valhetta, että toinen olisi kuollut. Siksi puhuvat, kun tiesivät, että mummo rakasti minua kaikkein eniten, kateellisia olivat.

Valkoinen mummo, ei se ollut se mummo, jonka piti. Silitin kylmää. Olin hellä mummolle, jos tuntisi jotain. Odotin, että silmät aukeavat. Aikuiset vievät pois, joku pyyhkii silmiään. Sinne mummo jäi tukka kammattuna.

Hautajaiset; nyt arkku on kiinni. Valkoinen arkku. Sielläkö mummo haluaa olla: pimeässä, minäkin olin valitsemassa arkkua. Hautaustoimistossa oli paljon arkkuja, kerroksittain, ruskeitakin. Ne olivat kalliita. Kukkareunaisen halusin mummolle. Kukkia on arkun päällä nyt. Veli sammuttaa kynttilöitä kirkossa, ei saa sammuttaa. Suntio sytyttää uudestaan. Vieläkin veli puhaltaa, kukaan ei suutu. Kirkossa pitää olla hiljaa ja valokuvassa hymyillä. Arkku laitetaan hautaan ja mennään kahville. Pappi pudottaa hiekkaa valkoisen arkun päälle, likaantuu mummon kallis arkku, tätikin pudottaa hiekkaa. Minä en likaa mummon arkkua. Olen vihainen tädille.

Otetaan kuva. Minä en hymyile, pitäisi kai; veli hymyilee leveästi, kuvassa pitää olla iloisen näköinen. Valokuvaamossa käskettiin hymyilla, huono on, jos ei hymyile, sanoo veli. Minä en tiedä, päätän vetää suuni viivaksi, se ei ole hymy eikä vakava, kukaan ei tiedä, mitä ajattelen, ei mene väärin. Suu on viiva, jos mummo ei vaikka tykkää, kun hymyillään, kun se on kerran kuollut. En ole ikinä nähnyt niin paljon kukkia. Sitten mennään kahville ja ollaan iloisia. Syödään kakkua. Mummo jäi sinne. Pitää istua vieraiden sylissä, nauravat. Minun mummoni. Rakasti minua eniten. Täti sanoo, että kaikkia yhtä paljon. Ei se käy, minä olin mummolle kiltti, kiltimpi kuin veli. Mummo osti minulle nuken, sillä oli kaksi jalkaa, mummolla oli vain yksi jalka. Kaupassa ei ollut yksijalkaista nukkea. Äiti ei ymmärrä sellaista puhetta. Ei saa nauraa vanhalle ihmiselle eikä pyytää yksijalkaista nukkea. En sammuttanut kynttilöitä kirkossa enkä hymyillyt valokuvissa. Silitin mummoa poskelle. En halunnut jättää yksin. Jumalalta pyysin, että mummo saisi elää. Minä olen kuolleen mummon prinsessa.

Istun bussissa, poski kiinni ikkunassa. Yskittää, katson kellosta, koska uskaltaa taas pitää ääntä. Tiedän, että pojat alkavat pilkata minua. Kukaan ei usko, että kotona ei yskittänyt. Heti, kun astuin bussin kuivaan ilmaan ulkoa, se alkoi. Joku iso poika sanoi jo kaverilleen, että olisi tuokin jäänyt kotiin tuollaisen yskän kanssa. Hän olisi ainakin jäänyt, pinko ei uskalla, pakko päästä kipeänä kouluun. Huolestuin penkissäni, minulle nauretaan ja veli ilkkuu kotona koko illan opittuja värssyjä bussista. Paluumatkakin edessä vielä, kestä, kestä, älä yski. Työnnän poskeni tiiviimmin kylmään ikkunaan ja tuijotan ulos, ihan kuin en kuulisi mitään. Parin penkin päässä istuu tyttö, joka on kaverini. Hyvänä päivänä. Jos sillä on huono tai ilkeämielinen päivänsä, se ei edes tunne minua. Tai joku paremman näköinen kaveri, joka kuuluu piireihin. Sä olet kyllä kaikkein kivoin, olet ollut aina, suhun voi luottaa, oli kaveri selittänyt joskus. Mutta et tarpeeksi hyvä. Nyt on tärkeintä olla huomaamaton. Älä yski, on ainoa ajatukseni ja kylmä ikkuna antaa hienovaraista tukeaan. Kylmyys hillitsee pakottavaa yskän ärsytystä, olisipa mynthonia.  Jalkojeni juuressa on sotkettu reppu, kai sekin kuuluu murrosikään, ajattelen pikkuvanhasti, jonkun toisen vaan, omani ei sitää kaipaa, ilkeilyä tai tavaroiden sotkemista. Kun saisi olla rauhassa, se riittää.

Paskamaha tuli kyytiin. Salaa tunnen häpeää siitä, että pelastuin. Takapenkillä alkoi naureskelu, joku kohta huusikin jotain. Lihava tyttö ei kuullut. Kaivoi mandariinin esiin ja alkoi kuoria. Tuoksu levisi autoon. Tirskuminen alkoi. Heti rupesi läski syömään. Käsin kosketeltava ajatus, ei tuokaan voi ikinä olla syömättä, maha roikkuu seuraavan penkin selkänojassa kiinni ja posket täyttävät koko naaman, silmät on kaksi hassua pistettä. Haju sen kuin levisi, kohta tyttö avasi suklaapatukan, rapinaa, joka suorastaan räjähti bussissa, rapiseva ääni sai valtavat mittasuhteet, peitti nopean kuivan yskäisyni. Jollain pojista oli asiaa, kysyi sanakokeista, toista oksetti sitruksen oranssi lemu, makeankirpeä kaikkialle  leviävä haju. Tyttö oli ajatuksissaan eikä kuullut. Paskamaha! Huutaja oli lyhytkasvuinen, jämeräleukainen poika. Se oli pakotettu muuttamaan kaupungista maalle. Vieläkin se luuli olevansa parempi kuin muut. Oli pelannut jääkiekkoa kaupungissa, kukaan ei nauranut pituudelle tai lapioleualle. Tiedettiinhän se, kaveri oli hyvä jääkiekossa ja kovat nyrkit muutenkin. Liikkui oikeissa piireissä. Paskamahalle naurettiin.  Lapioleukapojan keksintö, kyseinen haukkumanimi olikin. Lihava tyttö havahtui ja vastasi. Pojat virnuilivat, tuntee nimensä sentään. Ilkeää, tyhjäpäistä, murrosikäisten naurua.

Olen yskimättä. Olen poissa keskipisteestä. Hän lunasti paikan. Siksi, että oli lihava, paskamaha. Pitkä ruskea tukka roikkui valtoimenaan, kehystäen pyöreitä, turpeita kasvoja, tyttö mässytti aamupalaansa.  Puhui kovalla äänellä vieruskaverilleen ja jutteli takapenkin poikien kanssa heidän typerällä kielellään. Oli kuin ei olisikaan. Koko ikänsä häntä oli kai pilkattu lihavuudesta, aina vain parempia haukkumanimiä, mitä loukkaavampi sen parempi. Tuskin ihrakasaan mikään uppoaisi kuitenkaan. Sen takia oli hänenkin äänensä koventunut, silmistä se näkyi, väkisin tehtyä kovuutta, että selviäisi päivästä päivään, pitkät peruskoulun vuodet ja  kirotut bussimatkat. Sama kuin huutajapojalla, silmät kertoivat turhasta uhosta. Lihavan tytön silmistä kuvastui verhottu kipu. Ei sitä kukaan huomaa, ei alistunut uhri itsekään. Toinen alistunut, tällä kertaa poika astui bussiin, tänään on hänelle hyvä päivä, takapenkin kuninkaat juttelevat hänelle. Nokkimajärjestys on tarkka kuin jossain vitun kanalassa, ajattelen ärsyyntyneenä.

Vuoden päästä koulurepussa on viinapullo. Paskamahalla. Ambulanssi vie sairaalaan. Monia kertoja, ihme kun se ei usko jo, supatellaan. Tappaa tuota menoa itsensä.  Ei se rauhoitu, tuumii yskästä parantunut itsekseen. Sillä on paha olo. Viinajutut säälittävät eikä niitä jaksaisi kuunnella päivästä päivään. Tuohon vaivaan ei auta yskänlääke eikä ruotsinnelonen. Tai auttaa se vähän, äänekäs pilkkaaminen on loppunut, ikätoverit häviävät koulusta, kun hän kertaa luokkansa. Vanhojen päivillä tanssipari jää haaveeksi, omatekoisessa puvussaan hän istuu seinäkukkasena, kunnes järjestäjät huomaavat auttaa hädästä. Haava paranee hiljalleen. Ylioppilasjuhlissa tukka on lyhentynyt ja vyötärö kaventunut. Arpi kuultaa silti niille, jotka näkevät, joilla on oikeat silmät. Ylioppilastodistuksen riveillä ilkkuu vieläkin paskamaha. Peikkoja menneisyydestä, nyt jo vaienneita, mutta tehtävänsä tehneenä.  Kyllä elämä jo hymyilee, seuraava lihava  lapsi istuu jo bussissa omaa vuoroaan.

Loppusanat: tämäkin juttu pohjautuu todellisuuteen, on ollut olemassa pilkattu, lihava tyttö, joka ei siis ole kirjoittaja. "Paskamaha"-haukkumanimi on totta ja jollain tapaa harvinaisen loukkaava nimittelysana onkin, agraariyhteiskunnan peruja... Hän sieti paljon päästäkseen piireihin, tänä päivänä asiat ovat toivottavasti hyvin hänellä.

Uskotteko te jumalaan? Pitkä, vaalea tukka kehystää laihan sijaisen kasvoja. Hän on poikkeuksellisen laiha, yllä kapea, pitkä ruskea hame ja oranssi neulepusero. Suuret silmälasit kehystävät pitkää, ohutta kiharapilveä.  Hento ja kaunis nainen, vanhat tietäväiset kasvot, syvät juonteet, rotunaisen oloinen. Sellaisen, jolla on sanottavaa. Jos hän puhuisi politiikassa, kaikki kuuntelisivat. Tänään hän on sijainen. Hän on astellut tylsän luokan eteen opettamisen palossa. Minä haluan KESKUSTELLA, hän kimittää epäonnistujan varjo kapeilla harteillaan. Miia katselee miettiväisenä, kun hameen helmat leijailevat, liikehdintä on kuin balettitanssijalla, harkittu, koruton ja kaunis. Tänne ei tulla kuin navettaan, sijainen rääkäisee myöhästyjälle. Navettaan, pohtii Miia mielessään. Nunna, siksi Miia nimeää sijaisen, ei tainnut tietää, että navettaan ei kuka tahansa todellakaan tule. Helpompi uskonnon tunnille on tulla avaamaan dialogia, niin kuin kirjoissa opetetaan, luokka pitää saada keskustelemaan, kommentit irrotetaan vaikka väkisin. Mielessä keikkuu kuva lehmistä, sarvipäistä ja paskan hajusta. Äänistä, jotka kuuluvat, kun lehmät kusevat, lorina, joka kaikuu navetassa, kaikuu alati. Yksi lopettaa, toinen aloittaa. Vaimea mölinä ja vähitellen rauhoittuminen, kun lehmät käyvät makuulle. Lehmän paskaa siivotaan steriilissä navetassa, lyssykoneet surraavat kaupunkilaisile maitoa, herkkävatsaisille yöllä lypsettyä. Sontakone on epäkunnossa... Vähempiarvoisempi paikka kuin uskonnon luokka muka, miten evankeliumi menikään, minne syntyi itse kristinuskon Herra. Miia herää, hätkähtää levottomia ajatuksiaan. Paperi läiskäistään eteen. Nunna on kyllästynyt keskustelun puuttumiseen. Luokka naureskelee äänettömästi, kaikkia hermostuttaa. Sijainen on ensimmäistä kertaa, mikä se luulee olevansa, unohtiko joku kertoa kriittisessä paikassa, mikä merkitys  turvallisella ilmapiirillä on vapaalle keskustelulle. Oliko sijainen silloin sairaana vai reputtiko juuri sen ratkaisevan kokeen vai puuttuiko hänen jumalansa peliin juuri nyt?

Jokainen kirjoittaa, millainen on oma henkilökohtainen jumala, kailottaa sijainen. Miia on sokissa. Onko tämä totta, onko oikeasti näin, että tähän on kirjoitettava, mitä ajattelee Jumalasta henkilökohtaisesti? Auta nyt rehtori tai joku, miten kukaan voi vaatia tällaista! Pakotietä ei tunnu olevan, kyllä se Navetta olisi taivas tähän verrattuna. Mitä muut kirjoittavat? Voi jumalauta, mistä muusta aiheesta tahansa! Saksassakaan ei saa puhua natseista kahvipöydässä. Me ollaan lukiossa, aikuisia jo, rikosoikeudellisessa vastuussa ja kaikkea, eikö sen pitäisi näkyä oikeuksinakin. Miia rauhoittelee itseään. Hän ei kiroile. Tämä menee yli. Lyijykynän pää pyörii kädessä.  Nyt jumala, jos olet olemassa, auta. Nosta sijainen taivaaseen hetkeksi, pilven päälle jäähtymään paatoksestaan! Hameen helmat viuhuvat, sijainen on tyytyväinen itseensä, syvän juonteikas hymy kasvoilla, hän odottaa. Mikä on hänen tavoitteensa, onkohan hänellä omasta mielestään armolllinen suhtautuminen, joku taisi puhua armosta joskus kristinuskon yhteydessä... Keskustelemme lapuista, takana kuuluu nuoren miehen kysymys toverilleen, mikä ton akan nimi oli. Pirkko Pyysalo vai mikä? Naurun pyrskähdyksiä taustalla, kukaan ei muista. Joku pihlaja se oli tai koivu, loppuosa mäki tai niemi. Miia on taas ajatuksissaan, katselee sijaista. Se on jotenkin kauniin, herkän oloinen, miksi se tekee näin, pitkä, ohut varpu koko ihminen. Hulluko se on, voiko numero pudota, jos ei halua kertoa jumalastaan. Jos kertoo väärin? Onko vittu väärin, jos on eri mieltä Jumalasta Pirkko Pyysalon kanssa? Miia ahdistuu, huomaa kiroilevansa. Uskonnon tunnilla, jos Jumala onkin hollilla, jos se kyttää. Jos Koivu tai Mäki on sen lähettilä. Enkeli! Siltä sijainen näyttää. Miia ei ole rohkea. Hän haluaisi vastustaa. Hän haluaisi kysyä suureen ääneen, vaaditaanko lukion opetussuunnitelmassa todellakin uskonnon kohdalla, että on myönnettävä henkilökohtainen uskonsa tai uskomattomuutensa. Saako uskoa puihin? Tuomarina Pirkko Pyysalo. Menikö oikein vai väärin, oliko tarpeeksi anteeksiantoa ja sopivasti tuomiota?

Pirkko Pyysalo lukee kommentteja. Tämä ei ole kristinuskon jumala, hän sanoo toisinaan lukiessaan. Miian kommentin kohdalla tulee hiljaisuus, kukaan ei ymmärrä sitä, hätäistä kommenttia sinne päin. Tunti loppuu. Nunnasijainen hermostuu, kun reppuja pakataan liian aikaisin. Missään en ole tällaista nähnyt, hän marisee laput käsissään. Jumalakuvat eli oppilaat valuvat ohi, opettajalla on kädessään lukioluokan jumalakuvat, kolmekymmentä lappua. Pirkko Pyysalo  on astunut lupaa kysymättä jokaisen henkiseen navettaan.

Ulkona on kaunista. Miia odottaa bussia. Hetken kuluttua sijainen tulee ulos, nyt kasvoilla on hymy, tukka heiluu tuulessa vaaleana pilvenä. Auto kaartaa häntä hakemaan. Tänne on tullut kesä, sijainen hymyilee ääneen. Ihan selkeästi rakastunut.

Haistakaa paska! Ruskeat, sotkuiset kikkarat heiluvat, kun kuvismaikka pyyhältää tuulispäänä huoneeseen. Tänään se on vihainen. Pyörän kumi on puhjennut, housut ovat menneet kiireessä väärin päin jalkaan. Tukka roikkuu silmillä, kukkapaita on ylipieni, napit, miten sattuu, ei näytä naiselta, on kuin pikkulapsi. Sen on paha olla. Se seisoo luokan edessä ja melkein itkee.Haistakaa paska, se nyyhkäisee ehtyvillä voimillaan. Pyytää anteeksi olemuksellaan, ylisuuria vaatteitaan ja roikkuvaa ohutta tukkaansa, taiteilijalookia suomalaiseen malliin. Tuijottaa ulos ikkunasta. Siellä on harmaa näkymä, pikku baari, jossa hönöt juo. Urheilukenttä, jossa huonot häpäisevät itsensä. Yksi poika siellä juoksee, pikkukylän eurooppalaisuutta, täällä se lepää, Kulttuuri. Kuvismaikka itkee äänettömästi, täälläkö HÄNEN paikkansa on, opettamassa kakaroita! Luokka on hiljaa takana. Ei ne sano mitään, tuijottavat vaikeina. Kuvismaikka pahoittaa mielensä. Äsyttävää rapinaa, kun oppilaat kaivavat papereitaan, tekevät vanhoja töitään, kun uutta aihetta ei tule, parantelevat, koettavat toimia hiljaa. Luulevat saavansa hyviä numeroita, pelkäävät hänen räjähtelyään. Joku katsoo säälien, ärsyttää, ei kuvismaikka halua myötätuntoa. Ei ne jaksa mua, ajattelee kuvismaikka. Ne haluaisi jonkun toisen. Jonkun terveen. Joka käskee piirtämään asetelman. Tai jotain hienompaa. Kirjo on spektri. Kuvismaikkaa vituttaa. Hänenkö tässä pitäisi, ei hän jaksa. Senkö takia, että lukujärjestyksessä lukee, pidä tunti! Senkö takia hän on täällä tuijotettavana, missä noidenkin nälkä ja uskallus, tunteja vaan keräävät kuin kanit porkkanoita! Ikkunasta näkyy tie, jossa ei aja yhtää autoa. Silti siellä oli tapahtunut onnettomuus. Joku oli kuollut. Kuvismaikka oli repinyt paikallislehden. Syntyneiden nimet hän mustasi.

Tuleeko kansallispukuun viilo? Mitä jumalauta, kuvismaikka räjähtää. Nyt se sitten alkoi, vittuilu. Ota selvää hän sähisee kuin pieni kissa. Niin oli lapsena opetettu ässävikaista. Sihise kuin pieni kissa, dsi dsi. Nuorimies katsoo rauhallisesti ja toistaa kysymyksen. Viilo? Luokka katsoo tuomiten. Kuvismaikka menee sekaisin. Kenen puolella ne ovat tänään? Eturivissä on oppilas, jota hän inhoaa. Se katsoo pirullisesti. Toinen kulmarivissä, siellä on tumma tyttö, se on jotenkin kiltin näköinen, mutta ei sitä kiinnosta eikä se osaa. Takana ovat kovat jätkät. Nyt ne hakee historian kirjoja, jokaisella on värjätty pää, mikä vika  on suomalaisessa maantieharmaassa, samanlaisessa kuin tie ulkona, se tie, jossa joku oli kuollut, typeriä murrosikäisiä koko luokka täynnä. Ketä ne luulee kiinnostavan, menikö aihe prikulleen oikein, oliko valmisteltu ja huolellisesti tehty, ripaus kuvitteellista rohkeutta? Kuvismaikka pakenee sivuhuoneeseen. Päättää olla siellä. Antaa jokaiselle nelosen. Siinäpähän ovat sitten kansallispukuineen, kirottuneine akvarelleineen. Tai jos laittaisi niille alastonmaalauksen, olisi itse malli. Siinä tuijottaisivat. Piipaa-auton kuskille voisi sanoa, että tämä on Taidetta. Opettaja uskaltaa laittaa itsensä likoon ja siitä rangaistaan. Saisi hyvän jutun iltapäivälehtiin, ehkä tulisi vihdoin apuraha.

Yhtäkkiä helpottaa. Kuvismaikka juo lasin vettä. Hän kävelee sumussa. Mieli on paha, ei hän nörttien piirustuksia näe. Nappaa vain pinkana eteensä. Nämä on hyviä, ysi hän tuhisee, korjaa tuo yksi, saat kympin, piirrä vaikka aurinko risukasaan tai kuollut rotta. Anteeksi, hän sanoo pojalle, joka kysyi, tuleeko kansallsipukuun viilo housuihin, helvetin hyvä kysymys tosiaan, hän kehuu poikaa sen omalla kielellä. Se on se keskenmeno, hän sanoo sitten kovaan ääneen. Hiljaisuus. Nyt ne tuijottaa. Uhallakin tekee mieli sanoa uudestaan. Luokka on äkkiä tyhjä. Joku puhuu huostaanotosta käytävässä. Revitty paikallislehti on roskakorissa, mustat tussiraidat kirkuvat.

Tapahtumat ovat siis totta, tietenkin opettajan ajatukset on arvattu kirjoittajan vapaudella...Sääliä ja ärtymystä hän taisi oppilaissaan aikoinaan herättää, toivottavasti nykyisin menee hyvin. Näihin aikoihin oli vähän ongelmallista, kun hän antoi numeroitakin, ja niissä oli aikamoista heittoa mielentilan mukaan, onneksi hän pahimpia virheitä paikkaili ja jossain vaiheessa hän taisi kertoa jollekin luokalle suoraan, että hänellä on ongelmia. Mieleen jäänyt persoona joka tapauksessa.

Sairaala haisee. Vuodeosasto, vieraat kiirehtivät pois, suklaalevy ja kukka jäävät omaisen pöydälle. Pihalle tuulee, kukat kukkivat, autot ajavat kuten ennenkin. Poistuva voi huokaista helpotuksesta, sairaala jää yhä kauemmas, turvallisen matkan päähän, vuodeosasto vaippoineen ja vanhusten kaikuvine, alistuneine valituksineen jää kauas.

Minä en poistu. Haluaisin kyllä ajoittain. Imetän vauvaani, nukutan hänet yksityishuoneen vessaan. Hädin tuskin vaunut mahtuvat sinne. Poika hymyilee syödessään. Muskarit, vauvauinnit, seurakunnan kerhot ja leikkipuistot, kaikki sellainen on niin toisarvoista meille. Minulla on hyvä olo, sanoo vauva tai niin kuvittelen. Syöpäkipujen katsominen kehittää yhtä paljon kuin vauvahieronta tai musiikkileikkikoulu, yhtä lailla kuin leikkiminen puistossa, jossa vanhemmat huutavat kyllästyneenä jälkikasvulleen ja hiekkaa heitetään toisen naamaan. Älä heitä sitä hiekkaa sanoo ensimmäinen vanhempi, lopeta sanoo vanhempi kakkonen, kähdetään syömään ärisee kolmonen ja niin edelleen, sitä loppumatonta puistoelämää samoine komentoineen. Lakkaan ajattelemasta vauvani puolesta. Ei se syytä, sanon itselleni, ei se muista. Jos itket, lähdetään pois, nyökkään vauvalle. Luota nyt äitiisi. Hymyilen vinosti, pakko hymyillä keskellä syöpäkipuja ja tuskaa. Etten ruoki pelkoa. Jotenkin se hymy irtoaa, lakoninen puhe, kun luen kirjaa. Katso tässä on murskain, selitän koneista. Murskana taitaa olla moni muukin asia, katselen ikkunasta tammikuista maisemaa. Nyt ei pysty katsomaan totutta silmiin, vaikka totuus on tässä huoneessa.

Sun vauva ei kyllä koskaan itke, toteaa hoitaja hymyillen ohi kulkiessaan. Ihmeellinen vauva. Niin, mutisen surkeana, yritän pitää hiljaisena. Etten häiritse vanhuksia, jotka korisevat letkuissaan. Kuolevan ihmisen huone on täynnä lastenvaunua ja pientä vauvaa. Isäni nukkuu pois, miten sitä sanotaankaan, peitellen itse asiaa. Kipupumppu pumppaa morfiinia. Minä pumppaan vauvalle maitoa. Jos lähden vauvaa syöttämään kohta, kuiskaan isälle. Mene tuonne nurkkaan syöttämään pyytää hän. Ei halua olla yksin. Minun on vaikea katsoa, kun kivut alkavat, kuihtunut ruumis heittelee kivuissa eivätkä ne tunnu loppuvan. Käyn rutisemassa kipulääkkeitä lisää.

Kuinka monta kertaa olen imettänyt tänään, mietin. Poika on ainoa, joka ei pelkää, jokeltaa ja hymyilee, nauttii täysin siemuksin elämästään. Minuakin rauhoittaa imetys, pitää minut koossa. Ymmärrän, etten voi lähteä pois. Poika rauhoittaa kuolevaa. Ethän lähde, kysyy hoitaja, loppu lähestyy, ei monta tuntia. Ettei hänen tarvitse olla ihan yksin, hoitaja toteaa, jatkaa, ei kukaan voi sinulta tätä vaatia pienen vauvan kanssa, itku ei meitä häiritse. Vauvan itku on tervettä, hän jatkaa ja näyttää tarkoittavan sitä. Nyökkään. En lähde pois. On tekopyhää käyttää pikkuvauvaa syynä lähtemiseen, kun  itsellä on vaikeaa. Kuolemisen silmiin katsominen on raskasta. Autan häntä syömisessä ja vahdin, ettei  putoa sängystä, mangun kipulääkettä vanhanaikaiselta osastonhoitajalta. Neljän tunnin välein jyrisee hän ja katsoo terävästi, painu helvettiin ajattelen minä. Lääkärin silmiin tulee kyynel, kun tulen alkuyöstä isää katsomaan vaunujeni kanssa. Sinä, tuon vauvan kanssa, hän hyrisee ja kiirehtii valkotakki heiluen. Tiedän, että hänelläkin on vauva. Puhelin oli soinut: pyyntö tulla  katsomaan keskellä yötä, ajantaju on sairaalta kadonnut, on vain inhimillinen hätä. Imetän ja tulen, lupasin. Vauva torkahtaa heti vaunuihin, olemme valmiustilassa lähtemään koko ajan, kumpikin nukkuu silti hyvin väliajat, minulla on puhelin korvan vieressä ja kaikki valmiina. Muutaman kinoksen päässä on sairaala. Ensiavun ovesta saa mennä sisään. Lääkäri avaa ja menee menojaan. Taisi liikuttua.

Jännitän viime hetkiä.. Miten pysyn itse kasassa ja miten saan vauvan pysymään tyytyväisenä ja hiljaisena, millä sen teen? Poistua en voi, huudattaakaan en voi. Niitä kuuluisia vaihtoehtoja ei tänään ole. Pidän isääni kädestä ja kainalossa on poikani, viimeisellä hetkellä. Tuntui kuitenkin, että hän sai lohtua meistä. Poika jaksaa jokeltaa iloisesti kuoleman hetkellä. Menemme kotiin ja imetän lapseni uneen. Minulla on aikaa valvoa seuraavana yönä.

Loppusanat:todellisuuspohjainen kertomus. Imetys kulkee tässä punaisena lankana, koska osallistuin tällä kirjoituskilpailuun (imetyksen tuki, siellä sivuilla on alkuperäinen tarina, tässä on pieniä eroja siihen verrattuna lauserakenteissa). Tuli mieleen käsitellä aihetta harvinaisesta näkökulmasta,  ei kirjoittaakaan sellaista perinteistä imetystarinaa, kuinka ihanaa se on jne. Kun kirjoitin, niin ymmärsin, että imetyksellä oli kuin olikin ratkaiseva merkitys aikoinaan sairaalassa. Pienen vauvan kanssa en olisi pystynyt lähtemään muuten niin helposti, nopeasti ja lyhyillä varoitusajoilla. Enkä olisi kyennyt pitämään vauvani oloa rauhallisena ja tyytyväisenä samalla tavalla viikkoja. Aihe, jolle naureskelin ivallisesti, sai ulottuvuuden, kun kirjoitin. Todella ratkaiseva merkitys meille kolmelle silloin, sairaalle, terveelle ja avuttomalle, me olimme tiimi.  Imetys on toki niin iso asia, että siitä kannattaa kirjoittaa normaalinkin kaavan mukaan.

Älä pelkää äiti. Sulje silmät ja ajattele kauneutta. Ruusu kukkii vieressäsi, hetkeä ennen kuolemaa. Kumpi teistä antaa ensin periksi? Ruusu joutuu roskikseen - sitä minne sinä joudut, ei tiedä kukaan. Äiti- onko jumalaa olemassa. Pyydät isä meidän-rukousta. Se lohduttaa sinua nyt. Sulje silmät ja nuku. Rakastan sinua niin paljon, että toivon sinun nukahtavan- ikiuneen.

Happiletku kohisee. Sataa, itkeekö taivaskin? Sairaalasta on tullut viesti:viimeiset vuorokaudet ovat käsillä, tulkaa katsomaan, välittäkää. Saavuin ensimmäisenä, pysähdyin sängyn viereen ja katselen sameisiin silmiin, letkuihin. Siinä hän on, minun äitini. Ihminen, joka synnytti minut. ALS, kirjaimet merkitsevät tuhoa.

Äiti, kuka sinä olet? Mitä sinusta jää jäljelle? Ennen kaikkea, olitko onnellinen? Saitko, mitä halusit? Yrität puhua. Ei tarvitse. Sano vain minulle, että olit onnellinen, niin annan sinun kuolla.  Näen, että pelkäät. Myönnät sen. Pidän sinua kädestä kiinni ja kuuntelen. Haluat kuolla, haluat pois. Minä ymmärrän. Kampaa tukka, kuiskaat yön pimeinä tunteina.

Katselen sinua, kun saat morfiinia ja toivon, että saat rauhan. Äiti lähtee pois. Toivomme kaunista kuolemaa, äiti ja tytär. Toivottavasti teit sen itse, onnellisen elämän. Kuolema. Hyvästi ja Kiitos, Äiti.

Loppusanat: tämä teksti on kirjoitettu todellakin 1998 ja viikko äidin kuoleman jälkeen. Nyt palauttaessani sitä tänne sivulle, teki mieli peukaloida ja parannella. Päädyin kuitenkin antamaan "hänen" olla sellainen kuin on, olen lukenut tämän äitini hautajaisissa ja muistan, että tämä teksti tuli helposti, ja jollain tavalla lohduttikin.